Julkinen sektori ruokkii itse itseään

Matkailuyrityksissä tarvitaan julkista tukea, ei julkisella sektorilla
Timo Auvisen kirjoitus 18.6.2010 Itä-Savo -lehdessä oli oivallinen kiteytys niistä ongelmista, joihin matkailun yritystoiminnan julkisen tukemisen nykyisin hallitseva muoto on ajautunut.Osaamiskeskusjohtaja Pellervo Kokkosen kommenttia (I-S 24.6.) matkailuelinkeinon kehitystä työkseen ja harrastuksekseen seuraavassa vapaassa keskustelukerhossamme jo odotettiinkin ja siitä käytiin hyvin perusteellinen keskustelu. Pyrimme seuraavassa esittämään tiivistetysti artikkelista käydyn keskustelumme ydinkohdat.

Ensinnäkin Kokkonen sivuutti vastauksessaan kysymyksen saadaanko osaamiskeskittymästä ja hankkeista todellista lisäarvoa.Puistokadulla on ollut parhaimmillaan 8 eri organisaatiota tukemassa,kouluttamassa ja kehittämässä matkailua julkisin varoin. Toiminnan evaluointi on tapahtunut tekijöiden omien raporttien perusteella ja niistä saa aina tekijälleen myönteisen kuva.Osaamiskeskusjohtajan täytyy tietenkin omiaan puolustaa, joten Kokkosen kirjoituksella siinä mielessäoli aivan ymmärrettävät tarkoitusperät.

Toiseksi monia matkailun mikroyrittäjiä on jo kauan kyrsinyt se julkisissa organisaatioissa vallitseva ajattelutapa, että parhaiten yritystoimintaa kehitetään kun maksimoidaan oppilaitoksille ja muille vastaaville ei-yritystoimintaa harjoittaville tahoille myönnettävä rahoitus. Ajatus lienee se, että pienyrittäjä on jonkinlainen yritystoiminnan invalidi, joka ei pärjää yksin ilman jatkuvaa holtoamista kansanvalistuksen parhaiden perinteiden mukaan. Suomessahan aina on löytynyt se eliittiryhmä, joka tietää asiat muita paremmin oli kyse ydinvoimasta tai matkailupolitiikasta. Matkailun suurista linjoista, kansallisista päämääristä tai edes toimialansa logiikasta pienyrittäjä ei tiedä mitään- hänelle on tuotettava tietoa, häntä on koulutettava. Hän ei kykene hoitamaan itse yritystoimintaan kuuluvaa tutkimus-ja kehittämistyötä - muiden on tehtävä se hänen puolestaan,jotta suuret ministeriöissä vahvistetut kansalliset päämäärät toteutuisivat.Siteeraamme tässä suoraan osaamiskeskusjohtaja Kokkosta:" Koska pienet yritykset itse eivät pysty panostamaan tutkimus- ja kehittämistoimintaan, ovat julkiset panostukset matkailutoimialalle perusteltuja." Tämä ei tarkoita lisäresurssien ohjaamista suoraan yrityksiin vaan Savonlinnan matkailun osaamiskeskittymän kaltaisille toimijoille. Käytännössä projektityö on kaikkea muuta kuin tehokasta toimintaa ja "aika kaamea helvetti" sitä tekeville akateemisille pätkätyöläisille totesi tutkijaystävämme keskustelun lomassa. Savonlinnan tapaisessa paikassa se tarkoittaa sitä, että sinne hakeutuu naimattomia tai vain muuten yksin eläviä, useimmiten nuoria untuvikkoja, lyhytaikaisiin projektityösuhteisiin, hän jatkoi. Sitoutuminen puuttuu ja myös todellinen syvä osaaminen,etenkin yrittäjien ajatusmaailman ja toimintatapojen tuntemus.Useimmat määräaikaisen projektityön saaneista hakevatkin Savonlinnasta heti pois paikkaan, jossa uraputki voisi aueta paremmin. Osaamista ei siten paikkakuntaan millään voi kasautua positiivisine kerrannaisvaikutuksineen.Osaamiskeskus ei saavuta tavoitteitaan mitenkään tällä mallilla ja sen vaikutus koko Itä-Suomen maaseutumatkailuun jää marginaaliseksi. Eiköhän toiminnalle silti jatkorahoitus taas lobata.

Valitulle toimintatavalle olisi joidenkin tutkijoiden mielestä vaihtoehto:on jo pitkään esitetty mallia, jossa matkailututkijat toimisivat toimintatutkijoina yrityksissä/laajemmin yrityskentälle, toisin sanoen tekisivät myös käytännössä matkailutyötä eri tavoilla ja eri kokoisissa yrityksissä. Sillä tavalla arki avautuisi ja tutkimukseen tulisi ihan uusi näkökulma "in praksis". Pitempiaikaiset työsuhteet varmasti tukisivat pitkäjänteisyyttä kehitystyössä entisestään.Emme tässä yhteydessä pidä tarpeellisena kommentoida niitä kiemuroita, joilla projekteihin työvoima rekrytoidaan. Niistä kriteereistä ei pirukaan ota selvää, mutta käytännön asiantuntijoita olemme harvoin tavanneet.

Kolmanneksi voidaan perustellusti kysyä osaavatko osaamiskeskuksen kaltaiset toimijat edes toimia muiden kuin suurten tai keskisuurten yritysten kanssa? Jatkokysymys on tietenkin, että onko sillä nykyisessä kehittämisteollisuudessa edes väliäkään? Harva pienyritys, joka kuitenkin pitää omistajansa toistaiseksi poissa yhteiskunnan pysyvien toimeentulotukijärjestelmien piiristä -mikä lienee jo aika hyvä saavutus-, on sellainen innovatiivinen ja ah niin "cool" ja muodikas kasvuyritys, jonka johto ei suorittavaan työhön koske kertaakaan päivässä.Ehkä niiden kanssa ei olekaan kivaa puuhastella innovatiivisissa kehityskeskusteluissa mukavissa, ilmastoiduissa seminaaritiloissa. Duunarina firmassaan huhkivaa pidetään ihan luuserina on meille kommentoitu usein.Totta, mutta tähän työhön te kehittäjät ette itse pystyisikään voimme vastata takaisin ammattiylpeyttä tuntien.Voidaan jopa väittää, että kehittymättömistä pikkufirmoista on yhteiskunnallista hyötyä:vain pikkufirmat pystyvät tuottamaan sellaisia palveluja, joihin vähänkään suurempi firma ei palkkatyövoimalla kannattavasti pysty, ei vaikka joustot vietäisiin työehtosopimusten maksimiin. Ilman meitä tiettyjä matkailupalveluja ei olisi markkinoilla ollenkaan ja sekin tulo menisi ulkomaille.Näille, joustaville, täysin räätälöidyille palveluille on kysyntää ulkomaita myöten ja siksi tällaisia firmoja on nyt ja tulee olemaan jatkossakin. Ne myös kykenevät tuottamaan ns. low-budget tuotteita, joilla polarisoituvilla markkinoilla on kosolti kysyntää korkean katteen luksuksen rinnalla,joiden puolesta elämysteollisuuden edustajat ovat saarnanneet. Kohtuuhintaisella palvelulla on aina kysyntää ja yrittäjä on tyytyväinen kun saa hankittua itse oman toimeentulonsa. Miksi kasvaa ja lisätä riskejä menettää sekin vähä, jota jo on saanut aikaan? Eräs keskustelija myös epäili suoraan, että pienissä yrityksissä hienot liiketaloustieteelliset hienot teoriat eivät toimi. Siksi niiden kanssa eivät osaamisorganisaatiot halutessaan edes "osaisi" toimia. ELY-keskuksille tässä onkin jo nyt haastetta.

Neljänneksi: Mistä ihmeestä tulee tuo tarve laajoihin verkostoihin ? Markkinatalouden perusteet tunteva voisi ilkeästi sanoa, että verkostojen kautta kai halutaan tehdä selvää isosta joukosta pienyrityksiä ja keskittää tuotanto helpommin käsiteltäviin ja ymmärrettävempiin yksiköihin.Matkailun edistämiskeskus on suoraan sanonut puuhastelevansa vain suurempien yritysten kanssa. Muut ovat niiden alihankkijoita ja alamaisia ja tuotteen pitkälle standardoituja. On täysin selvää, että kaikista pienistä yrityksistä ei voi verkostoissakaan kasvaa menestyksekkäitä saman toimialan yrityksiä. Siitä kilpailu ja alihankinnan hirttosilmukat ovat aina pitäneet huolen. Keskittynyt tuotanto aina kaventuu ja tarjonta supistuu sanoivat massakustoimoinnista "tietävät" mitä hyvänsä. hampurilainen on aina hampurilainen olivat mausteet ja lisukkeet mitä tahansa. Ohjelmapalveluissa suuret yritykset eivät enää tarjoakaan palveluja yksilömatkailijalle ja räätälöintiin ei kustannussyistä lähdetä kuin hyvinmaksaville ryhmille. Pikkufirmat taas elävät yksilömatkailusta ja verkostoitumistarpeet ovat jotain muuta kuin tuotantovolyymista lähteviä. Tuotanto on käsityötä ja se näkyy.Me teemme tuotteen alusta loppuun mittojen mukaan - jokaiselle jos niin halutaan.

Olisi toinenkin tie.Kehittämistyön panostusten tulisi kohdistua suoraan ilman välikäsiä verkostomaisen liiketoiminnan edellytysten ja osaamisen parantamiseen yritystasolla. Miten puhtaasti akateemiset ihmiset, joilla ei ole mitään yritys- ja yrittäjäkokemusta suorittavalta tasolta voisivat auttaa tällaisessa asiassa ? Pellervo Kokkosenkin mukaan julkisia panostuksia tarvitaan nimenomaan yritysten verkostomaisen liiketoiminnan edellytysten ja osaamisen parantamiseen."Verkostojen rakentaminen on työlästä ja vaikeaakin," hän toteaa kirjoituksessaan. Miten tätä työtä voitaisiin tehdä käytännössä? Tiedustelimme asiaa kirjallisesti kahdelta mittavan julkisen rahoituksen saaneen kehittämishankkeen edustajalta (Mikkelin ammattikorkeakoulun ELMO-hanke ja Itä-Suomen Yliopiston koulutus-ja kehittämiskeskuksen OFES-hanke) miten ne voisivat tukea yksittäisen pienyrittäjän arkista pakertamista. Tässä saamiani vastauksia: Yksittäiseen yritykseen liittyvän tuotekehityksen tukeminen on kiellettyä.Emme kokoa verkostoja, se on yritysten omalla vastuulla. Voimme auttaa olemassaolevia verkostoja hakemaan rahoitusta omille hankkeilleen. Vastauksista käy selvästi ja todennettavasti ilmi, ettei verkostojen rakentamistyötä edes tehdä siten kuin Kokkonen artikkelissaan katsoo tarpeelliseksi! Koska mainitut organisaatiot saavat hankkeilleen rahoituksen ilman yritysten omaa panostusta,verkostoihin ei kohta tarvita enää yrityksiäkään.

Vieläkin omituisempaa kävi ilmi kun kysyimme Etelä-Savon entisen TE-keskuksen edustajalta millaista se on tämä yritysryhmähankkeiden rahoitusmalli, jos nyt semmoisen verkoston saisimme pystyyn.ELY-keskus vastasi, että jos verkoston saa koolle, hanketta rahoitetaan kunnolla vain jos se palkkaa ulkopuolisen tahon koordinoimaan hanketta. Tämä taas tarkoittaa sitä, että jälleen suurin osa kehittämisrahasta palaa tukemaan julkisen sektorin niin tärkeää työllistämistoimintaa. Mitään markkinointityötä ei sittenkään saa tehdä eikä mitään konkreettista yritystoiminnan osaa saa näillä rahoilla tukea. Mitä siis jää jäljelle? Loputtomia koulutussessioita (et ole ikinä valmis), tuotekehitystä (ikänä ei tule valmista), seminaareja (et koskaan tiedä tarpeeksi) ja opintomatkoja, joista osa muuttuu pian varsin railakkaaksi viihteellä oloksi ja joutavaksi turinaksi lasien ääressä.

Jos lopuksi tarkastellaan onnistuneita verkostoitumisen esimerkkejä, on pakko todeta, että niiden takana ovat olleet yksityiset riskisijoittajat ja maaseutumatkailun investointien tukipolitiikka. Kokkosen mainitsema Saimaa Holiday on sitä mitä se on nyt kiitos Pekka Vettenrannan kaltaisten bisnesenkeleiden ja Jukka Laitisen ja Markus Heiskasen kaltaisten työmyyrien sekä ELY-keskusten investointitukien. Nämä investointituet ovat olleet monelle pikkuyrityksellekin tuhat kertaa tärkeämpi julkisen tuen muoto kuin ne seminaarit tai "Experience Labit", joista Puistokadun osaamiskeskittymässä olemme saaneet nauttia (tai sitten ei). Paikoin kehittämispuhe on siellä saattanut muistuttaa jonkinlaista herätyshurmoksen tavoittelua tai new age-liikkeiden transsendenttisiä virityksiä. Sanaa saa, mutta soppa ja saippua puuttuu! Tuki suoraan ammattitaitoisille yrityksille on paras kehittämisen tae, ei akateemisten alojen työllistystyöt hankerahojen avulla. Kehittäjiltä pitää myös edellyttää suorittavan tason osaamista, jotta he yleensä voisivat edes kommentoida mitään käytännön yritystoimintaan liittyvää asiaa tai ehdottaa sen kehittämistä. Löytyykö Osaamiskekuksesta ainoatakaan henkilöä, joka osaisi pyörittää viikon ravintolaa, hotellia, mökkivuokraamoa tai metsästysmatkailuun erikoistunutta ohjelmapalvelua? Kenttätyöjakso matkailuyrityksessä sesongin huippuna voisi olla hyvinkin terveellinen kokemus jokaiselle asiantuntijalle. Keittokirjaa selaamalla et tule huippukokiksi, harjoittelemalla keittiössä sekin on mahdollista.

Jouko Siivonen Auvo Hirvonen
matkailuyrittäjä matkailuyrittäjä
Savonranta Tuusniemi